Helsingin luontodemarien, LuDe:n, sieni- ja karpaloretki Sipoonkorpeen sunnuntaina 28.10. tuotti kivan luontoyllätyksen lähes alkuunsa. Sipoon Viirilän kylästä leudossa syyssäässä startanneet retkeläiset törmäsivät lyhyen patikoinnin jälkeen Sipoonkorven pohjoisosassa Vantaan puolella vielä karttoihin merkitsemättömään hiidenkirnuun.
Oppaana toimineen Jouko Malisen huomio kiinnittyi erikoisennäköiseen, lehtien ja oksien peittämään kalliosyvänteeseen. Pienen ”raivauksen” jälkeen esiin tuli siis hiidenkirnu, tervehdys jääkauden ajoilta.
Sipoonkorpi ja sen luontonähtävyydet ovat kilpasuunnistusta harrastavalle Joukolle tuiki tuttuja useiden vuosien varrelta, mutta kyseinen hiidenkirnu oli uusi tuttavuus. Mies tarkisti mukanaan olleet kartat, eikä niistäkään merkintää löytynyt.
Vantaan puolelta ”löytämältämme” hiidenkirnulta suuntasimme Sipoon puolen jo löydetyille ja myös merkatuille kirnuille vaikuttavien kallioiden kupeessa. Hoksasin, että enpä ole itse asiassa koskaan aiemmin hiidenkirnuja oikein luonnossa nähnytkään. Vaikuttava elämys!
Suppilovahveroita livenä!
Sen verran oli jo taivallettu, että oli eväiden paikka. Kovakuntoisuutensa vuoksi hirveksi nimetty Jouko kipusi kallioiden päälle ja katosi näkyvistä. Palattuaan hänellä oli pussukka täynnä suppilovahveroita.
” Kuusen oksien alta nämä kaivoin”, hän opasti. Esimerkin innoittamana kapusin ylemmäs, pysähdyin katselemaan ympärilleni muistellen oppaan sanoja, ja kas, siinähän niitä oli, varmaan parisen litraa neliömetrin sisällä. Tosin ensimmäiset retkeläiset olivat bonganneet suppiloita jo heti kohta parkkipaikalta lähdön jälkeen.
Retkeläisten sienikokemukset vaihtelivat ”puoliammattilaisista” Helvistä ja Eerosta koskaan sieniä poimimattomaan Mikkoon. Niinpä Mikko oli pakko huudella paikalle, kun löytyi oikein sienikirjan kuvamainen suppiloryväs miehen ihmeteltäväksi. Hän niin kuin muutkin saivat leppoisan retkijutustelun lomassa kuulla mm. aimoannoksen sienitietoutta ja sieniruokien valmistusohjeita.
Karpaloita ja giniä
Pääkohteena retkellä oli Viirilän koho- eli keidassuo. Nimitys johtuu siitä, että suon keskiosa on ylempänä kuin muu osa. Ennen suolle tuloa kiipesimme läheisen kallion laelle. Mitkä erämaiset maisemat! Ja Korson vesitorni – usvaisessa maisemassa siintäen.
Suolle laskeutuessamme joku mainitsi, että suppilovahverot ovat tänä vuonna olleet aika erikoisissa paikoissa, joku jatkoi niiden yleensä olevan samanvärisiä kuin ympäröivä maasto… Ja kas, taashan niitä siinä oli aivan jalanjuuressa. Huudahdin löydöstäni – jonka kuultuaan jalkoihinsa katsahtanut Helena löysi niin ikään poimittavaa.
Suolle tultuamme kokeneemmat karpalon poimijat alkoivat heti kykkiä ja napsia kirpeitä marjoja suuhunsa ja astioihinsa. Itselläni kesti tovin havaita mistä on kyse. Oli kulunut niin pitkä rupeama edellisestä karpalosuoreissusta, että olin unohtanut miten työläästi marjat poimijan kannalta kasvavat. Eivät samalla tavoin nipussa kuin puolukat ja mustikat, vaan yksi kerrallaan napattavissa.
Kaima-Leena oli valistanut karpalon käyttöohjeista. On olemassa mm. sellainen paukku, jossa pohjana on giniä ja siihen kuuluu yksi karpalo sekaan.
Sen verran paljon karpaloita sain, että niitä riittäisi vähintään sataan paukkuun… Taidan nauttia muussa muodossa. Saattaisi muutoin tuntua turhan usein samalta kuin erään lampareen laidalla suomättäällä huvin vuoksi hyllytellessä.
Lempeässä syyssäässä ja letkeässä jutustelussa retki viivähti yli nelituntiseksi. Kun koko ajan oli kuin erämaassa, osoitti Minnan gps-paikannin (tai mikä se tosi uutuus nyt onkaan) aika yllätyksen:
emme olleet koko retken aikana olleet kuin korkeintaan 1,9 km:n päässä lähtöpaikasta!
Ennestään karttaan merkitsemätön hiidenkirnu ja sen löytäjä, Jouko “Hirvi” Malinen
(vas) Retken alkutaipaleella
(oik) Retkeläiset ihmettelevät Sipoon puolella kahta avattua hiidenkirnua
Väsyneet, mutta onnelliset retkeläiset hyllyvällä keidassuolla
